Mitä kuuluu 1960- ja 70-lukujen lähiöille?

Lapsia leikkimässä Prinsessantie 4:n kerrostalon pihapiirissä Helsingin Roihuvuoressa. Rista Eeva SER, Valokuvaaja 1970. Kuvalähde: Museoviraston Kuvakokoelmat

Lähiöistä on puhuttu ongelmallisina alueina melkein niiden rakentamisesta lähtien, mutta onko lähiöt leimattu syyttömästi syntypukiksi laajempiin yhteiskunnan ongelmiin?

Mats Stjernberg tarkastelee Helsingin yliopiston maantieteen väitöskirjassaan 1960- ja 1970-luvulla rakennettujen lähiöiden kehitystä ja toteaa niiden olleen 1990 lamaan saakka keskivertoalueita, mutta sitten lama heijastui niissä muista alueita voimakkaammin.

Asuntosuunnittelu ei ratkaise työmarkkinoiden ongelmia

Monet asiat, joista puhutaan lähiöongelmina, ovat tosiasiassa laajempien yhteiskunnan ongelmien heijastumista lähiöalueiden todellisuuteen.

– Esimerkiksi 90-luvun laman jälkeen työttömyys näyttää jääneen monissa lähiöissä pysyvästi korkealle tasolle, sanoo Mats Stjernberg. Hänen mukaansa tällaiset laajemman rakenteelliset ongelmat ovat sellaisia, joihin on vaikea vaikuttaa paikallisesti ja ne eivät esimerkiksi ole yksittäisen kunnan tai kaupungin hallittavissa. Esimerkiksi asuntosuunnittelulla ei voida ratkaista sitä, mitä työmarkkinoilla tapahtuu. Nykyinen pysyvän työttömyyden aika ei ilmeisesti ole ohimenevä rakennemuutos ja se näkyy selvästi lähiöissä.

1990-luvun laman jälkeen lähiöissä väestön tulo- ja koulutustaso ovat laskeneet suhteessa muihin alueisiin. Toinen merkittävä muutos näkyy väestön ikärakenteessa. Uusille lähiöalueille muutti runsaasti lapsiperheitä, mutta asuinalueiden elinkaaren myötä lähiöiden väestörakenne on sittemmin muuttunut ja väestö on ikääntynyt. Tutkimustulosten mukaan kyseisten asuinalueiden vetovoima on heikentynyt merkittävästi 1990-luvun alun jälkeen.

Perinteisten teollisuuspaikkakuntien lähiöissä rakenteelliset muutokset työmarkkinoilla ja väestön ikääntyminen näkyvät selvimmin.

Vaikka useimmat suomalaiset lähiöt ovat selvästi taantuneet, on myös lähiöitä, joiden sosioekonominen asema on hyvä. Väitöskirjan mukaan lähiöistä ei siis voi puhua yhdenmukaisina asuinalueina, sillä niiden kehityspolut voivat olla hyvin erilaiset.

Mitä lähiöiden ongelmille voisi tehdä?

Vaikka lähiöiden negatiivinen maine saattaa usein olla liioiteltu, Stjernbergin tutkimustulokset vahvistavat sen, että lähiöistä kannetaan julkisuudessa huolta syystä. Lähiöt vaikuttavatkin kuuluvan kaupunki- ja asuntopolitiikan keskeisimpiin haasteisiin tulevina vuosina.

Jos lähiöiden tilanne nähdään eriarvoisuuden kautta, silloin tulisi kantaa huolta niistä, jotka ovat huonossa asemassa. Silloin kannattaisi esimerkiksi panostaa varhaiskasvatukseen ja koulutukseen sekä nuorten palveluihin.

– Jos halutaan, että olemassa olevat alueet pysyvät vetovoimaisina, kannattaa rakentaa niin, ettei asuntokanta ole liian monotonista, sanoo Stjernberg.

Esimerkiksi Helsingissä harjoitettu vuokra- ja omistusasuntojen sekoittamispolitiikka on todennäköisesti hidastanut huono-osaisuuden keskittymistä tietyille alueille, vaikka se ei ole estänyt kaupungin segregoitumista. Ja jos halutaan, että alueilla on monimuotoista väestöä, on myös olennaista, että palvelut säilyvät niissä. Täydennysrakentaminen ja erilaiset uudistamishankkeet voivat olla keinoja, joilla voidaan monipuolistaa asuntokanta ja säilyttämään paikallisia palveluita.

FM Mats Stjernberg väittelee 7.6.2019 kello 12 Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa aiheesta “Concrete Suburbia – Suburban housing estates and socio-spatial differentiation in Finland”. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Porthania, sali PII, Yliopistonkatu 3.

Vastaväittäjänä on Assistant Professor Wouter van Gent, University of Amsterdam, ja kustoksena on professori Mari Vaattovaara.

Lähde: Helsingin yliopisto